Kisat kolkuttelee ovella

EM-kilpailut Norjan Fordessä alkaa ihan näillä näpyttimillä. Final entryt lyödään lukkoon 8. päivä eli silloin vasta tiedetään lopulliset osallistujalistat ja aikataulut. Itse kisat alkavat 10. päivä ja omat nostot ovat näillä näkymin 15. päivänä, tai pikemminkin aamuna klo 8.30. Tämähän meinaa sitä että sängystä on kömmittävä ylös mieluusti siinä ennen kolmea ja alettava jumppaamaan silmäluomia auki. Pannullinen kahvia, aamulenkki tai/ja -jumppa sekä pesuvatillinen puuroa niin eiköhän sitä siinä herää.

Omat treenit kohti kisoja ovat sujuneet vaihtelevasti. Suunnitelmaa kisoihin valmistautumiseen ei ole pystynyt täysin noudattamaan ja se onkin toisinaan käynyt hermon päälle. Välillä se kun ei kulje vaikka pitäisi kulkea saa pään sisällä liiankin suuret mittasuhteet ja galaxit räjähtelee. Vaikka painonnosto onkin parasta mitä ihmislapsi voi housut jalassa tehdä, niin ei tämä loppujen lopuksi ole sen ihmeellisempää hommaa kuin että nostellaan murkuloita pään päälle. Jos ikävin asia elämässä on se, että treeni ei tänään kulkenut niin minullahan taitaakin mennä oikeastaan aika kivasti.

Noh, onneksi ohjelmat ja suunnitelmat kuitenkin on vain suunnitelmaa ja kun tilanteet vaihtelee niin on pyrittävä vain mukauttamaan suunnitelmia sen mukaisiksi, että lopputulos olisi paras mahdollinen. Nämä kisathan ovat sellaiset joissa koko Suomen joukkueen tulisi olla hyvässä iskussa. Jaossa on viimeiset paikat olympialaisiin ja niitä paikkoja lähdetään ihan tosissaan nostamaan meidän joukkueelle, vaikka se vaatiikin kaikilta hyviä onnistumisia. Mitä tässä on muita joukkuetovereita seuraillut niin siellä ollaan kyllä ihan mukavassa iskussa eli olympiapaikat eivät välttämättä ole utopiaa.

Ensi viikko on jo kuormitukseltaan normaalia kevyempi, vaikka sinne isompiakin nostoja olisi tarkoitus tuupata sekaan. Kisapäivää edeltävä viikko onkin lähinnä palautumista ja henkisen kantin terästämistä. Viimeisen parin viikon aikanahan ei voi enää paljon muuta kuin pilata ihan kaiken.

Loppuun vielä kiitokset kaikille Teille jotka olette olleet minua tukemassa taas näihinkin kilpailuihin!
Ja ihan loppujen lopuksi vielä lyhyt värssy, jonka painonnoston raskaansarjan maailmanmestari ja yksi kautta aikain vahvimmista ihmisistä, Dough Hepburn, sai ohjeekseen nuorena voimailijan alkuna.

”Do your best at all times, keep your goal clearly before you and always take time to smell the roses. It is the roses as much as anything else in life that makes what you do worth doing.”

Kesämeiningit

Siitähän alkaa taas olla kuukauden päivät kun tänne on tullut jotakin raapusteltua, niin eiköhän tässä tarttis taas kynä teroittaa ja jotakin juttuja humeetivellistä tänne heitellä.

Ihan ensinnä tulee mieleen juurikin nostetut alle 17-vuotiaden SM-kisat Porissa. Paikalle oli tullut 46 innokasta nuorta nostamaan mestaruuksista. Itse en paikalla ollut, mutta tuloslistan perusteella siellä nähtiinkin varsin hyviä suorituksia. Muutama uusi SE-tuloskin näki päivänvalon.
Mikä tässä hieman huolestuttaa on nostajien pieni määrä. Kovasti enemmän saisi olla porukkaa nuorten kisoissa. Porissa on tehty esimerkillistä työtä nuorten saamiseksi lajin pariin ja peräti 18 nostajaa edusti Puntti Karhuja näissä kisoissa. Siinä jää lopulle Suomelle vähän kehno osallistumisprosentti.

Toisaalta taas masters SM-kisoissa (tai veteraaneissa niin kuin ennen vanhaan sanottiin) oli porukkaa niin että päät yhteen kolisi. Mahtavaa että laji on noussut paremmin yleiseen tietoisuuteen, mutta en oikein ole taipuvainen uskomaan mastersnostajien slogania ”mastersseissa on tulevaisuus”.

Meillä seisoo tämä harrastajapyramidi nyt vähän päälaellaan ja se olisi syytä saada käännettyä. Ei niin että veteraaneja ei saisi olla noin paljon, vaan niin että nuoria pitäisi olla enemmän kuin veteraaneja.
Avainasemassa tässä pyramidin käännössä on virkeä seuratoiminta. Ei ne mukulat sinne tule jos kukaan ei ole jumppaa vetämässä. Olisiko meidän syytä pohtia keinoja millä saataisiin ne sadat veteraaninostajat saleille jakamaan tietouttaan? Toki heitä siellä jo paljon onkin, mutta liikaa se valmennuspuolen homma tuntuu aina kaatuvan niiden harvojen niskaan.

Olisiko syytä asettaa masters SM-ksoihin ehto, että vain niistä seuroista saa vetskut osallistua, mistä on osallistujia nuorten SM-kisoihin tai jotain muuta vastaavaa?

Piakkoin alkaa nuorten alle 20-vuotiaiden MM-kisat Puolassa. Hieno nähdä että Suomestakin on kolme nostajaa mukana.  Toivotetaan heille kevyitä rautoja! Arvokisat on aina hieno paikka, ja mitä nuorempana pääsee oppimaan isojen kisojen meininkejä, sitä vähemmän tulee hölmöiltyä sitten aikuisten kisoissa. Kovia kansainvälisen tason kilpailuja kun me Suomalaiset pääsemme kovin harvoin nostamaan ja harjoittelemaan näin arvokilpailuja varten.

Mainostetaanpas nyt sitten vielä tulevana viikonloppuna Helsingissä järjestettävää voimavalmennusseminaaria. Paikalla on alan asiantuntijoita luennoimassa eri aiheista ja sunnuntaina käydään enemmän käytäntöä läpi. Mikäli aihe vähääkään kiinnostaa ja sattuu olemaan vapaa viikonloppu, niin ei muuta kuin paikalle. Tapahtumasta kertynyt tuotto käytetään kilpailumatka-avustuksiin.

Testamentti Suomen kansalle EM-kisoista

Muutama tunti takaperin pääsin kotiin EM-kisareissusta, ja jo nyt pukkaa kisaraporttia. Olisikohan tämäkin energia pitänyt käyttää paikan päällä?

 

Lähdetään nyt liikkeelle ihan ensin omasta suorituksesta, ja miten kisassa kävi miten kävi.
Ojan Eeron kanssa lähdimme Helsingistä kohti Tel-Avivia ja Israelia siinä neljän nurkilla iltapäivästä. Matkustus sujui normaaliin tapaan. Tosin pientä kyrsimistä aiheutti toistemme vieressä istuminen. Ei siksi ettemmekö tulisi toimeen, vaan siksi ettei noita lentokonepenkkejä ole suuniteltu parin superin nostajan vierekkäin istuttaviksi.
Hotellilla oltiin siinä yhden aikaan yöllä. Haettiin kaupasta vähän iltapalaa ja painuttiin pehkuihin.

Seuraavana päivänä käytiin harjoitussalilla karistelemassa matkustuspölyt pois ropasta, ja iltapäivällä mentiin katsomaan kisoja. Perjantai meni lepäillessä, ja kisoja katsellessa.

Sitten koitti lauantaiaamu ja kello neljä. Herätys, pieni aamupala ja aamukävelylle. Kamoja kasaan, itsensä herättelyä, lisää muonitusta, ja kisapaikalle puntariin. Puntarissa alkupainoiksi ilmoitettiin 147 ja 200 kiloa. Viimeistelytreenien perusteella näiden piti olla varmoja rautoja.

Lämmittelemään alettiin hyvissä ajoin. Lämmittely olikin mukavan vaivatonta lämpimien olosuhteiden ansiosta. Tempauksen lämmittely sujui vallan mallikkaasti, ja viimeisen lämmittelypainon 140 kilon jälkeen ei ollut mielessä pienintäkään epäilystä etteikö alkupaino 147 kiloa tulisi.
Kun pääsin lavalle asti, niin ensimmäinen yritys 147 kilosta olikin aivan torso. Rauta jäi eteen ja kolisi alas.
Toisessa yrityksessä sama rauta, ja edelleen olin varma onnistumisesta. Tällä kertaa kuitenkin oikea käsi punnersi, ja tuomareilla oli helppo tehtävä hylätä nosto. Kolmas nosto oli melkeinpä kopio edellisestä. Ainoastaan muutama etuaskel piti ottaa, että painot eivät tulleet edestä alas. Taas punnerrus ja tempauksessa ilman tulosta.
Voin kertoa, että ei ollut mikään mahtifiilis. Siinä sitä ei itseään turhan fiksuksi tunne, kun on ensin kotona koittanut tehdä kaikki asiat nostamisen kannalta mahdollisimman hyvin, panostaa kaiken aikansa ja varantonsa, että olisi parempi painonnostaja, matkustaa päivän ja ties kuinka monta kilometriä ihan vaan munataksensa itsensä. Kyllä teki mieli juosta pää edellä seinään.

Kuitenkin oli vielä työntö jäljellä. Ihan lämmittelyn loppuvaiheessa pyysin laskemaan lähtöpainoa lopulta 196 kiloon. Lämmittely sujui ihan ok, mutta kyllä sen tunsi, että nyt saa ihan tosissan nostaa.
Lavalla ei homma ottanut vieläkään sujuakseen ja alkuraudasta ylöstyöntöpummi. Taisi siinä pari perkelettä lipsahtaa lavalta poistuessa. Sen verran pani hengästyttämään, ettei pahemmin kiinnostanut ottaa peräkkäistä nostoa joten tankoon laitettiin 200 kiloa. Itse en pahemmin nostosta mitään muista, mutta tulihan se sitten kuitenkin, ja tulos työnnössä. Ei siinä silti paljon hurraata huudettu. Viimeiseen yritykseen laitettiin 206 kiloa jo ihan siksi, että olisin saanut enemmän lepoaikaa. Tämä rauta oli kuitenkin liikaa, enkä aivan ehtinyt rinnallevedossa tangon alle vaan se sujahti läpi.

Syitä tähän epäonnistumiseen täytyy nyt rauhassa pohtia ja ottaa oppia tulevaisuuteen. Kisoja kuulemma tulee vielä uusiakin sanoivat.

 

Koko muu Suomen joukkue esiintyikin sitten todella mallikkaasti! Yhteensä kuusi nostajaa yhdeksästä teki SE-tuloksia. Se on erittäin kova suoritus arvokilpailuissa. Joukkueessa on vielä valtavasti potentiaalia, ja sitä myöten olympiapaikan metsästämisestä tulee koko ajan enemmän realistista.
Jalustalle nostettakoon Miika Antti-Roikon mahtava työntö 201 kiloa, mikä oikeutti sarjassa 94 kiloa neljänteen sijaan. Juurikaan lähempänä ei olisi enää voinut suomalaisen painonnostajan arvokilpailumitali olla. Edellinen tuli Suomeen Reijo Kiiskelän toimesta vuonna 1987. Yhteistuloksessa Miika sijoittui joukkueesta parhaiten sijalle 6.

Kaikki joukkueen nostajat ansaitsisivat tässä erityismaininnan, mutta kun en nyt millään jaksa kirjoittaa. Sanottakoon vain, että mahtava joukkue ja tulevaisuus lupaa hyvää. Isot kiitokset myös koutsaamisesta vastanneille Mika Tiaiselle sekä Tenho Tokolalle.
Toivottavasti tällainen hyvä onnistuminen toisi joukkueelle, ja sen jäsenille entistä enemmän mahdollisuuksia pyrkiä vieläkin parempiin tuloksiin!

Kilpailuihin valmistautuminen

Se olisi noin viikko aikaa ja pitäisi olla MM-lavalla ryskäämässä rautaa ilmaan. Valmistautuminen on sujunut kaikilla muilla kuin alun perin suunnitelluilla tavoin, mutta olosuhteisiin nähden on tehty kaikki voitava. Nyt ei tarvitse enää paljon muuta kuin pistää iso mies pieniin trikoisiin, ja mennä ihmisten eteen hikoilemaan.

Tänään otettiin viimeisiä isoja rautoja ennen kilpailua.

 

Eilen otettiin vielä isoja kyykkyjä ja vetoja, eli tässä ei ihan herkimillään tai vahvimillaan olla. Mikä on hyvä uutinen! Nyt kun oiva ystävämme superkompensaatio astuu kuvioihin mukaan, niin eiköhän siitä hyvä tule.

Oma kilpailuun valmistautumiseni riippuu paljon siitä, miten olen treenannut kilpailuviikkoa edeltävät viikot. Yleisin valmistautumissysteemi minulla toimii niin, että pari kilpailuviikkoa edeltävää viikkoa pyritään treenaamaan kovaa. Noin 8-9 päivää ennen kisaa otetaan viimeiset isot nostot. Yleensä tempaus ja työntö maksimit, tai lähelle maksimia. On myös hyvin mahdollista etten tee tempausta tai työntöä ollenkaan vaan pelkästään kovia voimaliikkeitä. Riippuen vähän kulloisestakin tilanteesta. Pääasia kuitenkin on että treeni on kova.

Kilpailun kannalta on oikeastaan ihan sama onko tämä viimeinen kova treeni onnistunut vai ei. Nyt pitää kuitenkin muistaa, että alla on jo pari viikkoa kovaa treeniä ja saattaa olla jo takki tyhjä. Esimerkiksi ennen tämän vuoden EM-kilpailuja en päässyt viimeisessä kovassa treenissä edes kymmenen kilon päähän alkuraudoista. Kummassakaan lajissa. Silti kisassa kunto oli kohdillaan. Tällaisessa tilanteessa täytyy vain olla kova luotto siihen, että asioita on tehty oikein ja treeni on mennyt perille.

Viimeinen viikko sitten treenaillaan kevyesti ja kuunnellaan kroppaa. Annetaan kropan palautua.
Tämä on vähän sama kuin ajaisi mopolla missä on vähän liian iso suutin. Jos väännät kaasun heti pohjaan niin moottori tukehtuu ja sammuu. Mutta kun osaat sopivasti härnätä sitä kaasua niin kohta vehkeet kiertää kuin sirkkeli!

Lopun viimein kyseessä on kovin yksinkertainen asia. Ensin treenataan, sitten levätään, ja kun on levätty niin ollaan vahvempia kuin ennen treenausta. Ja kun treenataan kovaa niin ollaan väsyneitä. Pirun yksinkertaista.

Noh, tämä nyt ei ole ainoa tapa valmistautua kilpailuihin, eikä todellakaan ainoa miten olen itse valmistautunut, mutta tällaiselle amatööriurheilijalle se tuntuu sopivan ihan hyvin.

Korjattakoon tähän loppuun vielä pieni asiavirhe, mikä ilmeni edellisessä kirjoituksessani. Sain aiheesta suoraa palautetta mieheltä, joka ei ole tottunut virheisiin painonnostolavoilla, eikä elämässä. Toki virhe on korjattava.
Ihmistä ei kuulemma saa tehtyä ihmisen sisään muutamassa kuukaudessa. Se on silloin vasta alkio.
Kiitos ja anteeksi.