Kehitys kehittyy

SM-kilpailujen jälkeen käsiini kulkeutui nivaska Tempaus-lehtiä vuodesta 1997 eteen päin. Yhdessä lehdessä huomioni kiinnitti vuoden 1998 SM-kilpailujen tulokset, ja suoritin pientä vertailua vuosimallien 1998 ja 2014 voittajien kesken.

Naisten sarjoissa kehitys on ollut mukavan positiivista. Ainoastaan yhdessä sarjassa tehtiin -98 parempi tulos kuin nyt, ja siinäkin sarjassa vain yhdellä kilolla.  Naisten puolella on siis tehty jotain oikein, kun kehitystä on nähtävästi tapahtunut. Varmasti isoimpana syynä on Karoliina Lundahlin MM-kulta ja naispainonnoston esillä olo mediassa. Painonnostoa alettiin yleiselläkin tasolla pitää myös naisten juttuna, mikä toi tyttöjä salille entistä enemmän. Isommasta harrastajamäärästä kun tuppaa löytymään enemmän myös niitä lahjakkaita tapauksia.

Miesten puolella kehitys ei olekaan ollut yhtä iloista, vaan jos tarkkoja ollaan niin mentiin aivan päin vastoin. Vain yhdessä sarjassa tehtiin tänä vuonna parempi tulos kuin 1998. Mistä ihmeestä tämä sitten kertoo? Treenaako nykyinen pullamössösukupolvi vain liian vähän ja kevyesti?

Tähän voisi hakea näkökulmaa niistä vanhoista Tempaus-lehdistä. Aika useassa niistä todetaan, että tarttis tehdä jotain päästäksemme taas podiumille isoissa kisoissa.  Oltiin aidosti huolissaan lajimme kehityksestä ja siitä ettei hukattaisi uutta nostajasukupolvea. Peräänkuulutettiin lajin pariin lisää tekijöitä ja kehittäjiä.
Tunkua niihin hommiin ei ole liiaksi ollut. Tosissaan valmennus- ja seuratöitä tekeviä ihmisiä on luvattoman vähän. Miten ihmeessä painonnostotaivaltansa aloittava nuori voi oppia treenaamaan niin, että joku päivä voi kilpailla niistä kirkkaimmista mitaleista, jos häntä ei tähän asiaankuuluvasti opasteta? Tuolla maakunnissa olisi vaikka minkä verran poikia ja tyttöjä joiden saaminen lajin pariin on vain ohjaajien puutteesta kiinni. Jos historiaa katsotaan niin suurin osa huippunostajista on tullut juurikin pieniltä paikkakunnilta.

Suurin puute suomalaisessa painonnostossa ja urheilussa ylipäätään ei ole raha, eikä lahjattomat ja laiskat urheilijat, vaan talkoohengen katoaminen. Onhan tämä tietty hieman ristiriitaista sanoa, kun itse on juuri alkanut tekemään valmennushommia rahasta, mutta sanonpa sen silti.
Tämä on se ratkaiseva tekijä, mikä meiltä puuttuu nykyään verrattuna niihin ”kultaisiin vuosiin”. Meidän pitää saada laji-ihmiset sitoutumaan enemmän kaikkeen toimintaan. Ei vain valmentajiksi ja ohjaajiksi, vaan myös tuomareiksi, huoltajiksi, hierojiksi, lääkäreiksi tai muuksi tukijoukoksi. Vain pistämällä itsensä likoon lajin vuoksi voidaan odottaa harrastajamäärien kasvua, lisää rahaa lajille tai menestystä. Ei ne asiat tipu taivaalta syliin että hops vaan, eikä voida valittaa, kun liitto ei tee mitään. Mehän olemme se liitto jumaliste!! Meidän pitää tehdä!

Kaikki te jotka tätä kirjoitusta luette. Ottakaa yhteys johonkin entiseen nostajaan, tai muuten laji-ihmiseen, ja houkutelkaa se kaiffari salille. Mastersnostajaksi, tuomariksi, mehupojaksi, ihan miksi vaan, mutta aktivoikaa sitä porukkaa joilla on annettavaa lajille. Älkää antako niiden työpäivän jälkeen vaan maata sohvalla syömässä makkaraa (pari kertaa viikossa saa kyllä maata sohvalla syömässä makkaraa). Nämä on kuitenkin sellaisia hommia, mistä hyvin tehdyn työn jälkeen saa itse enemmän kuin on antanut.

Kiitokset kaikille talkoissa mukana oleville. Eiköhän hoideta hommat niin, että jo muutaman vuoden päästä voi vertailla miestenkin kisojen tuloksia positiivisemmissa merkeissä.

Mainokset