Kuala Lumpur täällä moro!

Olisikohan nyt viides päivä täällä Kuala Lumpurissa (en ole ihan varma, kun en osaa laskea, mutta minähän olenkin paremminkin nostomiehiä),  ja huomenna suunnataan bussilla kohti Penangin saarta.

Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani ”säippäri” saapui niin kuin oli sovittu, ja vei minut ensin treenaamaan omalle salilleen Putrajayaan, minkä hän oli itse varustanut ja missä treenasi pääasiassa junioreita. Rakennus oli jonkinlainen valtion toimistorakennus, ja pikkasta vaille hienompaa arkkitehtuuria kuin missä on tottunut treenaamaan. Ei sillä, että maassa olevassa reiässä mitään vikaa olisi, mutta mukavaa vaihtelua tämäkin. Terveisiä Tampereelle!

Nyt sitä ymmärtää sen miksi etelän pojaat treenaa ilman paitaa. Kyllä meinaan kainalo hikos!

Seuraavana päivänä sama säippäri tuli taas hakemaan minut salille, ja tällä kertaa hänellä oli kaveri mukana. Kävi ilmi, että tämä kyseinen henkilö, joka minua kyyditsi, olikin maan painonnostoliiton varapresidentti, ja hänen kaverinsa liiton sihteeri. Että sellaista kyytiä.
Suuntasimme Bukit Jaliliin, missä treenaa ja asuu Malesian maajoukkueet. Itse sain kunnian treenata paikallisen juniorimaajoukkueen kanssa. Pikkuhiljaa alkoi oma treenikin jo vaikuttaa lähes normaalilta, eli lämpöön on jo alettu tottua.

Malesian painonnostoliiton varapresidentti Ahmad ja suomalainen valkonahka

Taas tuli uusi päivä, ja taas uusi sali. Tämänkin salin oli, nyt jo hyvä ystäväni, Ahmad itse varustanut, ja sali oli vertailukelpoinen ihan minkä vain painonnostosalin kanssa missä olen käynyt. Silti täälläkin treenasi pääasiassa vain junnuja. Ahmad selvitti, että edellisen liiton hallinon aikana asiat olivat päässeet menemään pahasti perseelleen, mutta nyt uuden hallinon mukana puhaltaisi uudet tuulet. Ja ainakin mitä hänen jutuistaan ja olemuksestaan voi päätellä, niin en uskalla epäillä. Potentiaalia kyllä varmasti riittäisi. Maassa asuu lipo 30 miljoonaa ihmistä, ja painonnostajia on silti vain parisensataa. Maajoukkueet ovat palkattuja urheilijoita, jotka asuvat asuntolassa. Silti uskallan väittää, että maaottelussa Malesia – Suomi, ainakin miehissä olisimme niskan päällä. Kovia naisnostajia sen sijaan Malesialla tuntuu kuitenkin olevan. Ei nämä hommat siis ihan pelkästä rahasta ole kiinni.
Ei voi kuin toivoa onnea ja menestystä maan liitolle uudistustyössään!

Tänään pidettiinkin lepopäivä treeneistä, ja päästiin asiantuntevalla opastuksella tutkailemaan Malaccan kaupunkia. Siellä opittiin paikallista historiaa, nähtiin iän vanhoja rakennelmia ja syötiin hyvää paikallista muonaa. Grillattua kalaa, tulista kalakastiketta, riisiä ja simpukoita. Ruuan jälkeen lähdettiin ajelemaan hotellia kohti, ja matkalla pysähdyttiin maistamaan duriania. Siinäpä vasta hetelmä! Haju oli jotain kovin viemärimäistä, mutta suussa maistui makeahko velli. Monenmoista muutakin erikoista hattivattihedelmää on tullut maistettua, mm. langsatia ja rambutania.
Jotta ei olisi päässyt nälkä kurnaisemaan liikaa, niin pysähdyttiin vielä Ahmadin huudeille, hänen vakio satemestaansa syömään maan parhaat satet. Ne siis on lihavartaita, ja kokki oli meille tehnyt niitä lampaasta, kanasta ja pupuista. Pupujen ruokiin ei sentään kajottu. Eikä niiden mopedeihin.

Eipä voi muuta kuin ällistellä paikallisten painonnostoihmisten vieraanvaraisuutta, ja olla kaikesta tästä kovin kiitollinen. Iso terima kasih heille!
Huomenna siis noustaan bussiin ja suunnataan seuraavaan määränpäähän. Raportoidaan sieltä sitten lisää.

Ulkomailta päivää!

Tässä sitä vaan ollaan hotellihuoneessa Kuala Lumpurissa ja päivitellään blogia. Aikas messevät on meiningit täällä suurkaupungissa, kun on tottunut hitusen rauhallisempaan kotiraittiin. Mutta mennääs ajassa hetki taakse päin.

Puolitoista viikkoa sitten nostettiin Turussa Reijo Vainion muistokilpailut. Se kuka Rekan tunsi muistaa, että Reka oli painonnostomies henkeen ja vereen. Itse tutustuin Rekaan noin kymmenen nuorena pikkupoikana, ja Kitusen Matin kanssa tulikin Turussa käytyä Rekan luona kisoissa, ja treenaamassa lukemattomia kertoja. Rekasta onkin jäänyt hyvin lämpimät muistot, eikä näitä kisoja olisi voinut väliin jättää.
Kisa osui keskelle kovaa treeniviikkoa, eikä odotukset tuloksen suhteen ollutkaan kovin hirveät. Siispä nostettiin Rekan muistokisan henkeen sopivasti varma kuuden putki. Tempauksessa 125, 130 ja 135 kiloa, ja työnnössä 165, 175 ja 182 kiloa. Kisasta mukavasti toinen sija heti Loimaan Voimaveikkojen Eero Retulaisen jälkeen.
Kisa siis nostettiin lauantaina ja tiistaina oli merkattu ohjelmaan kova treeni. Kieltämättä kisa vei treenistä vähän terää pois, mutta viimetalvisen loukkaantumisen jälkeen tuli isoin rinnalleveto tähän mennessä. Kai siihen voi sentään olla tyytyväinen.

Tämän jälkeen alkoikin ihan kunnollinen flunnsa, ja vähän nousi kuumekin. Tarkoituksena oli mennä vielä viikonloppuna Vierumäelle treenaamaan kovaan seuraan, mutta niin sitä vaan niiskutettiin kotona, ja juotiin lämmintä maitoa. Kyllä se vaan korpeaa tuollainen pakkolepo, mutta minkäs teet. Ilmeisen hyvä leiri jäi väliin.

Jos nyt jotain huonoa niin sitten jotain hyvääkin. Sunnuntaina lähdettiin ton muijan kanssa, jonka nurkissa minä asun, kohti päiväntasaajaa. Tarkemmin sanottuna Singaporea. Täällä päin ei suotta lihasta kolota, sen verran on laitettua lämpöä koppiin! Singaporessa kävin paikallisen painonnostoliiton salilla. Laadukas mesta. Ainoa mitä olisi voinut toivoa, oli ilmastointi. Kyllä siinä valkoisesta lihasta irtosi meinaan nestettä kun muutaman kympin sarjan lätkytteli. Melkoisen tuskainen olikin tuo treeni. Ennen sitä oli kuitenkin viikon totaalinen tauko, sekä vuorokausi matkustusta pienillä unilla ja ruualla. Varmaankin kuumuus ja aikaero saatoi vähän myös vaikuttaa. Mutta niin vaan saatiin ohjelma läpi, ja onhan se nyt pirun mukava treenata kun ei ole ainakaan kylmä!

Tänään matka jatkui jo aamusta kohti Kuala Lumpuria junalla, mistä olin varannut oikein ykkösluokan paikat. Kas kummaa kun puolessa välin matkaa rapsahti ilmastointi rikki, ja loput noin neljä tuntia olikin vaunussa sellaiset 38 astetta lämmintä. Vain parin tunnin aikataulussa myöhässä olemisen jälkeen päästiinkin sitten perille.
Puhelu paikalliselle painonnostoliiton presidentille, joka minulle on täällä luvannut treenimestoja järjestellä. Pienten puheen ymmärtämisharjoitusten jälkeen saatiinkin sovittua, että joku säippäri tulee huomenna minut noutamaan heidän maajoukkueensa treenisalille, ja pääsen jatkamaan harjoituksia. Siis jos nyt oikein ymmärsin.

 

Nyt väsyttää niin pirusti, että pötkähdän tuohon petiin, ja huomenna suksin kohti uusia seikkailuja.
Siihen asti hojo hojo!

Valmentajat rules

Suomalaisen painonnostovalmennuksen tila ei välttämättä ole retuperällä, mutta on se liian harvan osaavan valmentajan harteilla.  Liian usein näkee kilpailu-uraa aloittelevilla, ja jopa vuosia nostaneilla nostajilla ns. aloittelijan virheitä. Nostetaan selkä pyöreänä, sormilukosta ei ole kuultukaan, saati että tiedettäisiin miten ponnistetaan.
Vuonna 1991, suuri ja mahtava Venäjän maajoukkueen päävalmentaja Vasili Aleksejev oli käymässä Suomessa. Jo silloin hän kiinnitti huomiota mm. meidän nostajiemme kehnoon tekniseen osaamiseen, lukuunottamatta muutamia nuoria. Epäilenpä, että noista ajoista ei kovasti ole eteenpäin tultu.

Ihan piruuttaanko ne mukulat sitten sillain nostaa? Tuskin. Kukaan vaan ei ole osannut opettaa heille perusasioita.
No ihan piruuttaanko ne siellä salilla opettaa väärin? Enpä usko tähänkään. Kysehän on vain siitä, että ei ole tarpeeksi tietoa tai/ja kokemusta.
Pitäisikö jonkun supervalmentajamooseksen tulla vuoreltaan alas, ja kädestä pitäen kertoa perusasioita painonnostovalmennuksesta? Ehkä. Onneksi tälle vuodelle ollaankin huhujen mukaan puuhaamassa valmentajapäiviä, mihin toivonmukaan kaikki suomalaiset painonnostovalmentajat saavat osallistua päivittämään omia ja muiden tietoja.

Tässä asiassa painonnostoliiton on syytä katsoa peiliin. Kyllä se on liiton tehtävä järjestää asiat niin, että seuroilla olisi käytössään päteviä henkilöitä.
Olisiko jonkinlainen mentor-toiminta jääkiekon tapaan vastaus rukouksiin? Mene ja tiedä. Mutta jotain tarttis tehdä. Perusasiat osaavia mentoreita meiltä Suomesta kyllä löytyisi.

Yhden asian olen pannut valmentajissa merkille lajista riippumatta. Oli valmentaja sitten nuori tai vanha, kokenut tai aloittelija, koulutettu tai oman kokemuksen kautta oppinut, niin 90% valmentajista esiintyy, niin kuin tietäisi kaiken. Tai jos ei kaikkea niin ainakin enemmän kuin sinä, tai enemmän kuin tuo toinen valmentaja. Tiedetään, että juuri tämä minun juttu on oikea, eikä ole muuta tietä menestyä.
Onhan toki hyvä asia, että on varma saarnaamastaan asiasta. Tästähän ei ole kyse. On kyse siitä, että riittääkö silloin enää nöyryys kuunnella muita osaavia ihmisiä, ja sen perusteella rakentaa parempaa ja täydellisempää kuvaa asioista.

 

Jotta minua nyt ei käsitettäisi väärin, niin täytyy todeta, että meiltä löytyy myös sitä osaavaa väkeä. Ja myös niitä jotka ovat avoimia oppimaan uutta ja kuuntelemaan muita. Ammatikseen valmentavia painonnostovalmentajia ei pahemmin löydy, ja onkin erittäin hienoa, että jotkut ihmiset ovat valmiit uhraamaan aikaansa ja rahaansa valmentaakseen ja ohjatakseen nuoria. Iso kiitos teille ja heille siitä! Jos sinä ikinä olet ollut kiinnostunut valmentamisesta, niin lähde ihmeessä kokeilemaan. Voin luvata, että tarvetta sinulle olisi.

 

 

Siis nöyrtykää, kuunnelkaa ja oppikaa niin saadaan Suomi taas painonnoston maailmankartalle.